Tapiolan Hongan uusimmassa juttusarjassa kurkistetaan esiripun taakse, meidän arjen sankareiden elämään ja ajatuksiin koriksesta. Seurassa toimii viikoittain noin 85 valmentajaa. Mukaan mahtuu ammattivalmentajia, lastensa kautta valmennukseen mukaan tulleita valmentajia, juniori-ikäisiä valmentajia ja heitä, joille koripallo sekä valmentaminen on tullut mukaan elämään verenperintönä. Ensimmäinen haastateltavamme Peetu Öunap, voi rastittaa kategorioista monta ruutua. Kokemusta valmennuksesta löytyy jo 80-luvulta asti.
Jokaisen koripalloilijan tarinan alku on uniikki. Ensimmäisen kipinän voi saada vaikka naapurista, josta lähtee käyntiin elämänmittainen matka pomppivan pallon parissa.
Oma innostukseni lähde on naapuriperheemme äiti. Hän tykkäsi seurata urheilua, mutta hänen lapsensa eivät olleet ihan niin urheiluhulluja kuin minä. Niinpä hän sai alle kouluikäisen Peetun aina matkaseurakseen, menimme sitten katsomaan pesäpalloa, koripalloa tai mitä tahansa muuta urheilua. Hän fanitti Hyvinkään Tahkoa ja niinpä kävimme talvisin katsomassa Vehko-ojalla pelejä, joissa Jan Kuokka, Heikki Kasko ja Gordon Herbert näyttivät minulle koripallon saloja sekä kesäisin Pihkalassa, kun Antti Laurila löi kunnareita.
Lapsuuden kaveripiirini tekeminen oli erittäin urheilukeskeistä. Se oli hyvä asia, sillä en ole ikinä osannut leikkiä leluilla. Pallo on ollut mun rakkain lelu aina. Pelasin ala-asteella jääkiekkoa HJK:ssa ja kaikkia muita mahdollisia lajeja pihapeleissä. Ei ole montaakaan pallolla pelattavaa lajia, jota en olisi joskus elämäni varrella jonkun tason virallisissa kisoissa pelannut. Koriksen aloitin tokalla luokalla Pakilan Namikassa, jossa pelasin B-junnuihin asti. Vaikka joukkueemme muodostui pitkälti luokkamme pojista, pärjäsimme oikeinkin hyvin ollen aina kauden päättyessä ikäluokkien SM-lopputurnauksessa. Siirryimme vanhempina B-junnuina vuodeksi HNMKY:hyn, mutta jostain kollektiivisesta teiniaivohäiriöstä johtuen lähes koko joukkueemme päätti, ettemme jatka enää A-junnuihin vaan perustamme oman joukkueen – Namikan Härät. Lähdimme nostamaan sitä aluesarjasta ylös ja päädyimme II-divarin häntäpään joukkueeksi.
Toimin Härissä joukkueen pelaajavalmentajana sen perustamisesta reilut kymmenen vuotta. Aloitettuani myöhemmin ultimaten, toimin pian siinäkin samassa pelaajavalmentajan roolissa. Jossain vaiheessa tuli fiilis, että olisi kiva välillä vain pelata. Siirryinkin LePyyn Ristolan Kallen houkuttelemana, jossa minulla ei ollut mitään valmennuksellista roolia vaan sain nauttia Kipparin (Mikko Ritala) ansiokkaasta valmennuksesta.
Jossain vaiheessa kipinä ultimaten ja koripallon tavoitteelliseen pelaamiseen hiipui ja löysin uuden lajin, tenniksen, jota aloin treenaamaan tosissaan. Tenniksen avulla sain taas kokea kilpailemisen tuomat tunnemyrskyt eufoorisesta voitonhuumasta masentaviin ratkaisupallojen sulamisen kautta tulleisiin tappioihin. Harva asia maailmassa pystyy tarjoamaan samanlaista tunneskaalaa kuin ottelun ratkaisutilanteiden kääntyminen suuntaan tai toiseen. Koriksen pelaamisesta pidin pitkän tauon, mutta nyt pari vuotta olen taas pelaillut Honkareiden kanssa sunnuntai-iltaisin Honkahallilla.
Osaksi Honka-perhettä lasten aloitettua koripallon Hongassa. ”Olin päättänyt, että omia lapsia en valmentaisi.”
Valmentaminen ja koripallo ovat tosiaan olleet osa elämääni jo ihan nuoresta lähtien. Valmentamisen aloitin 1980-luvun loppupuolella 14-vuotiaana. Ensimmäiset pari vuotta olin Ville Helttulan apuvalmentajana Pakilan Namikan 1976 -joukkueessa. Poikkeuksellista, mutta osa tämän joukkueen pelaajista saa edelleen elantonsa koripallon kautta. Tästä en kyllä voi itselleni minkäänlaisia kreditejä ottaa, päinvastoin. Tekisin asiat melko eri lailla kuin silloin, jolloin vallassa (ainakin Namikassa) oli erittäin autoritäärinen valmennustapa. Toisaalta, valmentajahan tekee ratkaisunsa aina sen hetkisen parhaan tietotaitonsa ja osaamisensa mukaan.
Parikymppisenä löysin ultimaten (frsibeellä pelattava joukkueurheilu, siis eri kuin frisbeegolf). Rakastuin lajiin heti ja pian huomasin löytäväni itseni ohjeistamassa muita pelitaktiikoissa, ehdottelemassa valmentajille drillejä ja seuraamassa lajia ”valmennuksellisin silmälasein.” Laji veikin minut pois korisvalmentamisesta 15 vuodeksi. Ultimatessa toimin pelaajavalmentajana niin seurajoukkueessa kuin Suomen maajoukkueessakin useita vuosia.
Muutettuamme Tapiolaan lapsemme alkoivat lähestyä ”harrastusikää.” Vuonna 2006-syntyneille pojille ei ollut vielä silloin omaa toimintaa, mutta 2005 syntyneiden joukkuetta oltiin perustamassa. Vein poikamme Honka Mankkaa P05 -joukkueen harjoituksiin, josta perheemme ”honkalaisuus” alkoi. Ensimmäisen vanhempainillan jälkeen huomasin olevani joukkueenjohtajana. Olin päättänyt, että omia lapsiani en valmentaisi.
Honkahalli alkoi tulla tutuksi ja vastaan tuli vanhoja pelikavereita. Muistan erään keskustelun, kun Jimmy (Ruokolainen) ja Klasu (Rauhansalo) kahviossa kummastelivat, että olin jojo enkä valmentaja. Taisivat sanoakin, että ”kyllä sä kohta tuolla penkin päässä istut”. En uskonut. Pian Jullukin (Juhani Herrala, pojat 05 ensimmäinen valmentaja) alkoi puhumaan, että voisin auttaa valmennuksessa, ja niinpä periaatteeni omien lasten valmennuksen välttämisestä murtui ennen kuin ensimmäinen kausi oli paketissa.
Huikea matka 05-jengin kanssa kesti kuusi kautta ennen kuin osasin hypätä syrjään. Asiaan toki vaikutti se, että tyttäreni oli aiemmin aloittanut koriksen Hongan koriskerhossa. Kun T08-joukkuetta lähdettiin perustamaan, en oikein osannut sieltäkään pysyä pois, joten löysin itseni treeneissä ohjaamassa tyttöjä. Yritin pari vuotta olla kahden joukkueen mukana, mutta en pystynyt osallistuman molempien jengien tapahtumiin itseltäni odottamalla aktiivisuustasolla. Onhan valmentajan keskeisin tehtävä olla paikalla tapahtumissa. Nyt tämän mahtavan Honka T08 -joukkueen mukana on tullut oltua useampi vuosi ja heidän(kin) valmentaminen vaan on niin kivaa, että ei siitä osaa luopua.
Peetu Öunap ja Masa Vartiainen 2004-2005 -syntyneille pojille perustetun kesäseura, Ballklubben Multisportin kanssa turnauksessa. Joukkueen kanssa pelattiin futista, ultimatea ja käsistä.
Ikiliikkujien perheessä kannustetaan jokaista perheenjäsentä liikkumaan – yhdessä ja erikseen.
Kyllä, liikunta kuuluu vahvasti perheemme arkeen. Me vanhemmat olemme aina liikkuneet paljon ja kilpailleet, joten lapsetkin ovat pienestä pitäen tottuneet leikkimään pelikentän laidalla. Teemme asioita yhdessä, mutta jokaisella on myös omat juttunsa. Urheilu on meille siinäkin mielessä tärkeää, että perheen yleinen hyväntuulisuus korreloi niin nälkätilanteeseen kuin myös siihen, onko päästy purkamaan energioita urheiluun. Puolin ja toisin kannustamme toisiamme lenkille, pelaamaan futista tai korista pihalle ihan yleisen hyvän mielen vuoksi.
Tällä hetkellä perheen kalenterista vakiomerkinnöistä löytyy koripalloa, käsipalloa, team gymiä, tanssia, cross trainingia, jumppia, joogaa ja tennistä. Lisäksi polkujuoksu, padel, suunistus ja squash ovat säännöllisen epäsäännöllisiä harrastuksiamme. Normilenkkeilyäkin tapahtuu, mutta en laske sitä harrastukseksi vaan hätäratkaisuksi, ellei pääse pallon perässä juoksemaan. Ultimatea on valitettavan vähän enää arjessamme mukana.
Terveisiä Pyhän polkumaratonilta maaliintulon jälkeen.
Juniorivalmennus antaa paljon, mutta vaatii paljon aikaa arjesta. Mitkä ovat niitä asioita jotka tuovat hallille ilta ja viikonloppu toisensa jälkeen?
Tähän voisin kirjoittaa niiiiin pitkän sepustuksen, että viimeisetkin lukijat nukahtaisivat. Ne kaksi isointa juttua ylipäätänsä on urheilun tuoma ilo sekä lasten kanssa toimiminen ympäristössä, jossa on mahdollista auttaa heitä saamaan onnistumisia. Valmentaja on mahdollistaja ja se vaan on todella palkitsevaa, kun huomaa, että valmennettava omalla työllään oppii uusia asioita ja saa siitä iloa ja uskoa lisäoppimiseen. Valmentaminen on jatkuva oppimisen tie, jossa oppii ympäristöstä, itse lajista ja itsestään koko ajan uutta.
Valmentaminen on ollut aina oma harrastus. Luonteeseeni kuuluu, etten oikein osaa tehdä mitään puolivaloilla. ”All in” tai sitten jotain muuta. Niinpä voisin kuvailla yhdeksi valmentamisen syyksi intohimoa lajiin ja valmentamiseen ylipäätään. Jos satun kävelemään urheilukentän ohi, jään usein seuraamaan treenejä. Muista lajeista ja toimintatavoista oppii paljon. Jos kuuntelen äänikirjaa, on se yleensä jonkun valmentajan tarina. Seuraan basket.fistä koko ajan eri sarjojen tilanteita ja pelaajien tekemistä. Jos ajan autolla yhtään pidempään, joku valmentajakollega voi olla varma, että saa multa soiton. Lisäksi koen, että mulla on lapsille annettavaa, sillä itsellä on aitoa kiinnostusta valmennukseen ja erityisesti näiden valmennettavien yksilöiden kehittämiseen. Meillä coacheilla on jonkinlainen mahdollisuus auttaa löytämään se rakkaus liikkumiseen, mutta samalla myös valta/riski tuhota lapsen into lajiin ja ylipäätään liikuntaan. Jos pystyn auttamaan osaa valmennettavistani jatkamaan liikunnallista elämäntapaa murrosiän yli, on mahdollista, että he nauttivat siitä koko loppuelämänsä.
Yritän itse oppia koko ajan enemmän, jotta ne tapahtumat, joissa olen mukana, olisivat mahdollisimman laadukkaita. Kuten aluksi sanoin, se Peetu, joka tänään valmentaa Hongan T08-tyttöjä, priorisoi täysin eri asioita kuin valmentaessaan Pakilan Namikan 76- ja 78-poikia. Onneksi. Toivotaan, että parinkymmenen vuoden kuluttua olen vielä kykenevä valmentamaan sen aikakauden standardin mukaan enkä jämähdä ajatuksissa 2020-alkupuolen ismeihin. Hienoa olisi silloin huomata olevansa uudistunut valmentajaversio Peetusta, joka valmensi 2020.
Kolme oppia Peetulta junioreille.
Osaamaton saa olla, mutta yrittämättä ei saa jättää. Yritä aina loppuun asti, niin ei tarvitse jossitella.
Ole rohkea. Samaan lopputulokseen voi päästä montaa eri reittiä ja se sun reitti voi olla just oikea!
Ole rehellinen itsellesi. Jos haluat oppia jotain arvokasta, sen eteen pitää tehdä töitä. Mikään saavuttamisen arvoinen ei tule itsestään.
Mutta näiden yläpuolella on kuitenkin toiveeni siitä, että saisin jonkun tason sporttikärpäsen puraisemaan ja liikunnasta tulisi jollain tasolla pysyvä osa arkea mahdollisimman monelle.
Loppuun haluaisin vielä kyllä kiittää koko Honka-yhteisöä. Täällä on ihmisen hyvä olla ja valmentaa. Honkahalli tuntuu toiselta kodilta, jonne on aina kiva tulla. Kiitos toimiston väki, Villu ja Urmas. Seurassa on upea valmentajayhteisö, jonka kanssa voi sparrata ja joilta olen saanut paljon oppia. Käytävällä tai kesken treenien voi kysyä ideoita ja saman tien saa vinkkejä Nikolta, Harrilta, Villeltä, Raimolta, Kimmolta tai keneltä ikinä niitä pyytääkään. Erityisen iso kiitos kuitenkin ryhmälle Vesa Vertio, Tumppi Rahkonen ja Panu Pederssen, jotka ovat ikäluokkien vastuuvalmentajina opettaneet minulle nykykoripallon saloja ja jaksaneet vastailla tuhansiin kysymyksiini kiltisti. Vartiaisen Masan tuoma oppi havaintomotoriikkaan ja sen yhdistämiseen korikseen on tuonut ihan uutta kulmaa lähestymiseen monissa asioissa kuten myös Eklundin Linnin tuoma nuoren aktiivipelaajan näkemys tekemiseen palauttanut maanpinnalle 80-luvun valmennusnäkemyksiäni. Valmentaminen ei olisi näin antoisaa, jollei asioita voisi ylianalysoida ja spekuloida. Siitä myös kiitos monelle teille ja erityisesti Taivalahon Tindelle tuhansista minuuteista puhelimessa, jossa Hongan, Suomen ja maailman koripalloa on parannettu.
Seuraavaksi haastatteluvuorossa on pelaajauransa Hongassa pelannut ja nyt juniorivalmentajana toimiva Jukka Hemdahl.