Juttu on osa Tapiolan Hongan kausijulkaisua kaudella 2021-22.
Tapiolan Hongassa on noin 80 valmentajaa, joista osa on valmennuspolkunsa alussa, osa on toiminut ammattivalmentajana jo usean vuoden ajan, ja muutama on valmentanut jo silloin, kun pelattiin passing geimiä ja pelipaikoilla pyörivät keisarit, nastarit ja nollat, ja kun ”pick and roll” oli ”screen cut away”. Näistä viimeksi mainituista konkareista poimimme Ripan, Eeron, Markun, Maran, Harrin ja Mädin ja esitimme heille alla olevat kysymykset.
- Ensikosketuksesi koripalloon, missä ja milloin?
- Mitä kaikkea koripallouraasi kuuluu?
- Ikimuistoisin kokemus tai tapahtuma koripalloon liittyen (voi olla kaksikin)?
- Vertaa nykyistä valmennustoimintaa / seuran / seurojen toimintaa aiempiin vuosikymmeniin, mitkä ovat suurimmat erot, positiiviset ja negatiiviset?
- Sana on vapaa
Herroilla on kokemusta koripallosta yhteensä yli 300 vuotta, joten kannattaa kuunnella, kun kokemus puhuu.
MARTTI SAJANTILA
Ensikosketukseni koripalloon
Ensikosketukseni koripalloon tapahtui 8-vuotiaana syksyllä 1968. Tapiolassa oli silloin pienimuotoinen koripallobuumi, kun Honka oli voittanut aiemmin keväällä ensimmäisen miesten Suomen mestaruuden. Kävin siihen aikaan Jousenkaaren kansakoulua ja yksi luokkakaverini oli jo keväällä käynyt katsomassa Hongan miesten SM sarja peliä. Hän pyysi minut mukaansa katsomaan miesten peliä Tapiolan yhteiskoululle. Peli oli mielenkiintoinen ja Hongan joukkueen silloiset maajoukkuetähdet Seppo Kuusela, Jorma Pilkevaara Jyrki Immonen ja Kari Rönnholm tekivät nuoriin poikiin suuren vaikutuksen. Pelin jälkeen päätimmekin kaverini kanssa yhteistuumin mennä seuraaviin Hongan minipoikien harjoituksiin Sepon koululle. Siitä se korisinnostus lähti ja tavallaan sillä tiellä olen edelleen.
Mitä kaikkea koripallouraasi kuuluu?
Koripallossa olen ollut aika monessa jutussa mukana. Junnuvuosien loppuvaiheessa nousin 17-vuotiaana Hongan miesten SM-sarjajoukkueeseen ja niissä ympyröissä menikin sitten seuraavat 16 vuotta (1977–1993) Kasvattajaseura Honka oli seurani lähes koko urani ajan, mutta yhden kauden ajan vierailin kilpailijaseura Helsingin Namikassa. Pelattujen vuosien myötä taidan olla vieläkin eniten Honka-paidassa SM-sarjapelejä pelannut ja pisteitä tehnyt pelaaja. Hongan joukkueessa toimin myös jengin kapteenina 10 vuoden ajan. SM-sarjan peliajoilta jäivät muistoiksi yhden Suomen mestaruuden lisäksi kaksi hopea- ja yksi pronssimitali sekä yksi Suomen cupin voitto.
SM-sarjapelien lisäksi pääsin myös pelaamaan seurajoukkueiden Euro-cup-pelejä sekä kantamaan Suomi-paitaa ensin nuorten ja sitten miesten maajoukkueen riveissä. Miesten maajoukkueeseen pääsemiseen liittyy yksi asia, josta olen ylpeä. Olen nimittäin ensimmäinen Honka-juniori, joka on pelannut Hongan junioreissa minipojista lähtien ja noussut miesten maajoukkueeseen
Miesten maajoukkueessa ehdin pelata 102 maaottelua ja tehdä 814 pistettä. Noihin peleihin liittyy paljon hienoja muistoja. Kolmet EM-karsinta- ja kahdet olympiakarsintaturnaukset antoivat ikimuistoiset mahdollisuudet päästä pelaamaan sen aikaisia eurooppalaisia huippupelaajia vastaan.
Varsinaisen peliuran jälkeen jatkoin vielä pelaamista ikämieskoriksen piirissä parinkymmenen vuoden ajan. Sinä aikana korostuivat elämän aikaisen harrastuksen hienoimmat asiat. Pelit ja harjoitukset olivat mukavia sosiaalisia tapahtumia ja samalla kuntokin säilyi hyvänä.
Peliuran loppuvaiheessa aloin kiinnostua myös valmentamisesta. Minulla oli ollut suuri onni siinä, että kohdalleni oli osunut hyviä ja innostavia valmentajia niin junioreissa kuin sitten aikuistenkin tasolla. Aluksi kiinnostus konkretisoitui keskusteluissa eri valmentajien ja hyvän pelikaverini Petteri Kuuselan kanssa.
Lopulta huomasin sitten olevani muutaman kauden aikana Hongan joukkueessa korisliigapelissä pelaavana kakkosvalmentajana. Siihen aikaan liittyy myös yksi erikoinen tapahtuma. Silloisen ykkösvalmentajan Jyrki Suhosen sairastumisen johdosta toimin muutaman pelin aikana yksin tuiki harvinaisessa roolissa pelaajavalmentajana.
Peliuran jälkeen kiinnostus valmentamiseen jatkui. Ensiksi toimin Kari Liimon apuvalmentajana Hongan SM- sarjajoukkueessa ja sen jälkeen vuosikymmenen ajan juniorivalmentajana omien lasten korisinnostuksen myötä. Iän karttuessa kiinnostus korista kohtaan on jatkunut, mutta roolini on pienentynyt nuorempia päävalmentajia tukevan apuvalmentajan rooliin.
Ikimuistoisin kokemus
Korikseen liittyy niin paljon hienoja muistoja ja tapahtumia, että on vaikea nostaa yhtä tai kahta tapahtumaa muiden edelle. Ensimmäinen korisliigapeli 17-vuotiaana tai ensimmäinen maaottelu 19-vuotiaana Ruotsia vastaan ja valinta suoraan aloitusviisikkoon ovat olleet mieleen painuneita hetkiä. Mutta ehkäpä valinta vuoden 1984 EM-karsintaturnauksessa Suomen joukkueen parhaaksi pelaajaksi on se ikimuistoisin tapahtuma.
Vertaa nykyistä toimintaa aiempaan
Valmennus – ja seuratoiminta on kehittynyt huikeasti kuluneiden vuosikymmenten aikana. Innostusta ja intohimoa on Hongassa aina ollut, mutta seura- ja valmennus toiminnan ammattilaistuminen on se isoin kehitysjuttu. Oman korisurani alkuaikoina toimintaa ja valmennusta hoidettiin pitkälti vapaaehtoistoimintana oman työn ohessa. Nyt seuralla on useita palkattuja toimihenkilöitä seuran toimistossa. Valmennustoiminta on myös kehittynyt ajan myötä. Liki jokaisessa Hongan joukkueessa on tänä päivänä hyvin koulutettu ja päätoiminen päävalmentaja. Heidän toimintaansa tukevat sitten joukkio vapaaehtoisia apuvalmentajia. Lisäksi valmennuksen avuksi on palkattu fyysisen valmennuksen erityisosaajia.
Toinen merkittävä tekijä kehityksessä on ollut Honkahallin valmistuminen 2011. Sen merkitys on ollut koko seura- ja valmennustoiminnalle erittäin merkittävä. Täytyy osoittaa iso kiitos ja nöyrä hatunnosto kaikille niille honkalaisille henkilöille, jotka toimivat hallin rakentamisen puuhamiehinä.
Tulevaisuuden haasteisiin kuuluvat varmaankin valmennustoiminnan tehostaminen entisestään esimerkiksi kouluyhteistyön ja taitoharjoittelun kehittämisen kautta. Lisäksi nuoren ja lupaavan miesten edustusjoukkueen nostaminen takaisin Korisliigaan voisi olla lähitulevaisuuden haaste.
Sana on vapaana
Koris on hieno laji, ja se on antanut minulle paljon. Elämyksiä, muistoja, ystäviä ja mahdollisuuden nähdä maailmaa. Siksi olen iloinen, että vielä näin iäkkäämpänäkin minulla on mahdollisuus antaa lajille jotakin takaisin. Tukea nuoria hyviä valmentajia ja toisaalta opettaa nuoria korispelaajan alkuja ja välittää heille omia kokemuksiani omalta korismatkaltani.
RISTO LINDBERG
Ensikosketuksesi koripalloon
Käydessäni Aarnivalkean kansakoulun yläluokkia vuoden 1970 maissa sain kuulla luokkamme isoimmalta pojalta Raine ”Raku” Salolta (muusikko Jaakko Salon poika), että Hongalla olisi minikoristreenit perjantaisin klo 18 Tapiolan Yhteiskoulun peilisalissa. Ohjeeksi sain, että älä kerro kuka on kertonut treeneistä, sillä Raku pelkäsi saavansa vanhemmilta pojilta rangaistuksen juoruttuaan treeneistä. Uskalsin mennä tuolloin treeneihin pihakaverini Kurkelan Ilkan kanssa, koska meidän molempien isoveljet jo pelasivat Hongassa korista. Lisäksi olimme saaneet Kontiontielle jo taloyhtiön omat ulkokorit, joihin tosin heittelimme vain 5-koon fudiksella.
Mitä kaikkea koripallouraasi kuuluu?
Pelasin juniorivuodet mineistä A-junnuihin Hongassa ja olen jatkanut aikuisena koriksen peluuta läpi koko elämäni niin, että pelaan korista edelleen ikämieskavereideni kanssa. 1970-luvulla koripallo oli iso asia myös Tapiolan Yhteiskoulussa ja koulun joukkueen kanssa pelattiin esimerkiksi MM-kisoissa Espanjassa 1977.
Hankin erotuomarikortin 13-vuotiaana ja tuomitsin pelejä 15 vuoden ajan ja loppuvaiheessa vihelsin sekä naisten liigatasoa että miesten 1-divisioonaa.
Valmentamisen aloitin 1970-luvun lopussa junnupelieni jälkeen. Valmensin useamman vuoden ajan Hongan A-junnuja ja miesten kakkosjoukkuetta Kelohonkaa 1980-luvun puoliväliin saakka. Valmennukseen palasin 2000-luvun alkupuolella omien poikieni koripalloharrastuksen aloittamisen myötä ja 2010-luvulta lähtien olen sitten jo ollut mukana kunakin vuonna useamman ikäluokan valmentamisessa poikapuolella.
Ikimuistoisin kokemus
Tässä iässä on mukava huomata, että ikimuistoiset tapahtumat koripallossa voi saavuttaa ja kokea uudestaan myös katsomosta käsin ja reissuissa vuosikymmenten aikaisten koristuttujen kanssa kuten Bilbaon MM-kisoissa 2014 Suomi-USA avausottelussa tai Helsingissä EM 2017 Susijengin alkulohkon huikeissa peleissä tai sitten poikien U16 EM-kisoissa Sarajevossa 2018.
Vertaa nykyistä toimintaa aiempaan
Valmentaminen 1970-luvun lopulla oli hyvin yksinäistä hommaa joukkueiden kanssa kierrellen eri kouluilla saliharjoituksissa ja peleissä. Myöskään vanhemmat eivät juurikaan olleet mukana toiminnassa, joten valmentaja toimi myös jojona, rahiksena ja kuskina. Valmentamiseen käytetty ja kulunut aika oli nykyistä paljon vähäisempää varsinkin, kun itse vielä tuolloin sekä pelasi ja tuomitsi otteluita eikä harjoitusvuorojakaan ollut niin paljon puhumattakaan oheisharjoittelusta. Toki tuolloin valmennettavat pelaajat tunsi itse tosin hyvin, koska harjoitusryhmät ja kokoonpanot olivat huomattavasti nykyistä pienemmät. Eri valmentajien kanssa oltiin yhteydessä toisiimme sitä kautta, että käytiin katsomassa paljon oman ja muiden seurojen pelejä sekä osallistuttiin valmennuskoulutuksiin toki niihin aika harvoin.
Nykyisin valmennus on päivittäistä yhteistyötä valmennusstaffin kanssa, joiden vetäjinä ovat ammattivalmentajat valmennus- ja harjoitussuunnitelmineen. Lisäksi toiminnassa on aina mukana myös pelaajien oheisharjoittelu liikunnallisuuden ja reaktiivisuuden kehittämiseksi nykykoripallon vaatimusten mukaisesti. Koska harjoitustilanteissa on tyypillisesti useampia valmentajia, niin pelaajiin pystyy hyvin ottamaan pienemmissä ryhmissä henkilökohtaista ja luottamuksellista kontaktia heidän kehityspolkuaan ajatellen.
Tämän tasoinen toiminta tarjoaa kokeneellekin apuvalmentajalle motivoivan ympäristön, jossa on koko ajan mahdollisuus oppia uutta ja pysyä mukana koripallon viimeaikaisessa kehityksessä. Lisäksi toiminnan ollessa varsin keskittynyttä Honkahallille tarjoaa se mahdollisuuden seurata valmennusta ja pelaajien kehitystä eri ikäluokissa laajemmalla näkökulmalla. 1970-lukuun nähden on lisäksi tullut muutos, että seurojen junioritoiminnassa pystytään pelaajille tarjoamaan nykyisin myös kansainvälisiä pelejä vaativissa ympäristöissä ja eri koriskulttuureissa.
Sana on vapaa
Viime aikoina on ollut ilo ja ylpeys seurata Hongan edustusjoukkueiden otteita niin miehissä kuin naisissakin. Näissä nuorissa menestyvissä joukkueissa on iso osa pelaajia, joita itse olen nähnyt ja oppinut tuntemaan koriskerhoista lähtien sekä ollut mukana poikien puolella apuvalmentajana junioripolun eri vaiheissa.
EERO NEVA
Ensikosketuksesi koripalloon
1959 tai 1960 Pohjantien ja Aarnivalkeantien kulmassa olleella ulkokentällä. Heikki-isäni pikkuveli Hannu piti ”harjoitukset”. Hän pelasi tuolloin Porin Vedon mestaruussarjajoukkueessa. Muita tärkeitä kenttiä olivat Seppo ja Raita Kuuselan rivitalon pihan ulkopuolella Leppäkertuntiellä oleva miniulkokenttä ja tietysti lautakenttä nykyisen Heikintorin pysäköintitalon alla.
Mitä kaikkea koripallouraasi kuuluu?
48. valmennusvuosi ON menossa. Luulenpa valmentaneeni kaikkia ikäluokkia tytöissä ja pojissa.
Kaikkia miesten sarjatasoja ja kaikkia naisten sarjatasoja (tosin Ville kyseenalaisti miesten 1B divisioonan).
Ikimuistoisin kokemus
MM-kisat Bilbaossa Espanjassa Suomi-USA. Ensimmäiset harjoitukset valmennusuralla 1974 Sepon koululla. 30 minipoikaa ja 1 pallo.
Vertaa nykyistä toimintaa aiempaan
Muistamani mukaan harjoitusvuoroja sai haluamansa määrän alkuvuosina (yleensä harjoittelimme 2 tuntia kerralla/ kolmesti viikossa. Kouluja oli paljon ja yhteensä junnuja vielä aika vähän. Nyt on kaikki muu paljon paremmin organisoitu
Sana on vapaa
Mielestäni valmentajayhteisön kehittäminen edelleen saisi jatkua. Toki korona on tehnyt kaikesta triplasti mutkikkaampaa
MARKKU SALMIKIVI
Ensikosketuksesi koripalloon
Ensikosketus koripalloon tapahtui kansakouluikäisenä (=alle 10 vuotta) käydessämme Helsingin Maunulassa läheisellä hiekkakentällä heittelemässä kentän ainoaan koriin, joka toki oli aikuisten korkeudella. Pihapiiristä muutama kaveri lähti Pakilan NMKY:n korisharkkoihin. Itse en jostain syystä lähtenyt mukaan.
Töölön Yhteiskoulussa koriksesta tuli lempilajini. Pelasin koulun joukkueessa ja olin lopussa valmentajanakin. Koulukavereistani Pekka Kosonen pääsi pelaamaan Tapiolan NMKY:n joukkueeseen ja sitä kautta minäkin tutustuin Tapiolan korisporukkaan.
Opiskeluajan alussa vuonna 1972 Teuvo Tähtinen kysyi minua Honkaan minipoikien valmentajaksi. Vaatimuksena oli lupaus olla harjoituksissa paikalla. Siitä alkoi ’Honka -urani’. Jonkin vuoden kuluttua olin myös tässä kirjoitussarjassa mukana olevien Ripan ja Maran valmentaja.
Opiskeluaikana tienasin taskurahaa koristuomarina. Kaverini kysyi joskus, että ’miksi sinulle aina tulee hankalat ottelut?’ Siihen loppui tuomariurani.
Mitä kaikkea koripallouraasi kuuluu?
Olen koripallon parissa ollut valmentajana, pelaajana, tuomarina ja ’hallintohommissa’ mm. Hongan ja Korisliiton hallituksissa. Nykyään olen pääsääntöisesti ’fanikatsomon puolella’.
Eero Nevan kanssa valmensimme HNMKYn miesten joukkuetta kaudella 1979–80, mukana myös muuan Henrik Dettmann. ’Koripalloammattilaisena’ olin Korisliiton toiminnanjohtajana 2005–7.
Ikimuistoisin kokemus tai tapahtuma
Ikimuistoisin kokemus on ollut koriksen MM-kisat aurinkoisessa Bilbaossa 2014 noin 10.000 suomalaisen kanssa, mukana noin 100 honkalaista. Hienoja tapahtumia ovat olleet myös useat korisvalmentajien seminaarit, joissa koriksen luoma yhteisöllisyys huokuu kaiken yllä.
Vertaa nykyistä toimintaa aiempaan
Valmennuksen kannalta koris on edelleenkin perusasioiden osaamisen peli – toki nuo ’perusasiat’ tarkoittavat nyt paljon useampia asioita kuin ’silloin joskus’. Otteluiden analysoinnit ja -välineet, pelaajien liikkuvuusominaisuudet sekä erilaiset vastustajien analysointi-/vakoilumenetelmät ovat ihan uusissa sfääreissä. 3-pisteen heitto on muuttanut peliä oleellisesti – saa nähdä, koska 3-pisteen raja piirretään metrin kauemmaksi korista?
Myös seuratoiminta on roimasti ammattimaistunut sekä henkilöiden, että ’hallintovälineiden’ osalta.
Sana on vapaa
Joskus toivoisi ’kentillä ja toimistoissa’ näkyvän enemmän iloisia ilmeitä ja naurunremakoita. Koris on antanut minulle perheen, työpaikan, elinikäisiä ystäviä sekä lukuisia riemukkaita hetkiä. Suosittelen lämpimästi!
HARRI JOKELA
Ensikosketuksesi koripalloon
Aloitin koripallokerhossa Pohjois-Haagan yhteiskoulussa 1967, olin tuolloin 7-vuotias. Pohjois-Haagan NMKY aloitti toiminnan muutamaa vuotta myöhemmin, liityin porukkaan, jolloin alkoi varsinainen koripalloharjoittelu.
Mitä kaikkea koripallouraasi kuuluu?
Pelasin 15-vuotiaaksi saakka Pohjois-Haagan ja Hesan Namikassa. Pelaaminen päättyi 1975, jolloin valmennusurani alkoi Pohjois-Haagan NMKY:n mikro- ja minipojissa. Pari vuotta myöhemmin pääsin Helsingin Namikan minipoikien ruoriin. Namikassa valmensin eri ikäisiä tyttöjä ja poikia sekä aikuisia miehiä. Olin myös silloisen Liiga-joukkueen apuvalmentajana usean vuoden ajan. Namikan rupeaman jälkeen valmensin kolme vuotta MaSu Basketissa.
Honkaan saavuin 2003. Tässäkin talossa olen saanut tehdä hommia monissa eri ikäluokissa sekä tyttöjen että poikien kanssa.
Vuodesta 1981 maajoukkueriennot ovat myös kuuluneet toimenkuvaani. Ensin apuvalmentajan roolissa, jatkuen päävalmentajan pesteihin ja nykyään hommia on piisannut joukkueenjohtajana.
Pohjois-Haagan yhteiskoulussa toimii Helsinki Basketball Academyn (HBA) yläkouluryhmä, jonka valmentajana olen ollut vuodesta 2011.
Ikimuistoisin kokemus
Ikimuistoisimpia kokemuksia on todella paljon. En pysty nostamaan yhtä tai kahta muiden yläpuolelle. Aina, kun näen pelaajan tai joukkueen onnistuvan niissä asioissa, joita on pitkään ja hartaasti hiottu, se sävähdyttää. Ei ole merkitystä pelataanko mestaruudesta, onko kyseessä seura- vai maajoukkue, onko tapahtuma Suomessa vai ulkomailla. Kun tietää kuinka paljon hommia vaikeiden asioiden onnistumiseksi on tehty, se lämmittää aina.
Vertaa nykyistä toimintaa aiempaan
Ennen vanhaan kaikki piti hoitaa aina itse. Tekemistä oli parketin ulkopuolella jopa enemmän kuin itse harjoitusten vetämisessä. Nykyään pystyy keskittymään vain ja ainoastaan olennaiseen eli treenien/pelien suunnitteluun, tapahtumien vetämiseen sekä niiden jälkianalysointiin. Olosuhteet ovat parantuneet (Honkahalli). Pelaajien taso on noussut todella paljon. Hyviä joukkueita löytyy eri puolelta Suomea, ei vain Etelä-Suomesta. Ja ennen kaikkea – erinomaisia valmentajia, nuoria ja kokeneempia, löytyy koko ajan enemmän ja enemmän!
Sana on vapaa
Koris on upea laji! Pidetään siitä huolta niin valmentajana, pelaajana kuin katsojanakin!
TAPANI KARPPINEN
Ensikosketuksesi koripalloon
Näin jossain tolpassa ilmoituksen, jossa ToPo haki junioripelaajia. Silloin koris aloitettiin vasta 10–12-vuotiaana mininä. Ujona kävelin Munkkivuoresta Munkkiniemeen -periferiasta loistoon (munkkalaisten mielestä) yhteiskouluun, jonka pienessä salissa pidettiin treenejä kahteen koriin. Yleisurheilu jäi, kun korista treenattiin lähempänä kotia.
Mitä kaikkea koripallouraasi kuuluu
Olin superharjoittelija. Muut katsoivat telkkarista lätkän MM-kisoja ja olin ainoana salissa (pelasin yli kentän itseäni vastaan). Loukkasin selän omassa punttitreenissä ja harjoitteluun tuli tauko (yli vuosi), jonka takia jäin muista jälkeen. Sain pari kertaa yritteliäimmän palkinnon, en parhaan. Pääsin silloisen Suomi-sarjajoukkueen (toiseksi korkein sarjataso) peliin ehkä kerran, mutta en kentälle. Yhtenä valmennusvuotena pelasin vielä maakuntasarjaa (ehkä II divari nykyään) junnujen kanssa.
Aloitin valmennuksen Topossa Munkkiniemen koulun jumppamaikan Pupi Nohynekin opastuksella. Valmensin samaa joukkuetta mineistä A-poikiin ja oltiin SM-sarjoissa aina sijoilla 3-5. Pojissa pelasi myös Petteri Petersenin poika. Petteristä tuli toinen mentorini ja sain uskomattoman lahjan hänen opissaan. Vuoden verran vierailin Namikassa, jonka joukkueessa pelasi mm. NBA-varaus Timo Saarelainen. Petteri houkutteli minut poikapuolelta tyttöjen maajoukkuevalmennukseen, kun 1982 oli tulossa B-tyttöjen (U16) EM-kisat Forssaan. Parin vuoden projekti tuotti kisoissa viidennen sijan kaikkien aikojen paras sijoitus tyttöpuolella, ja poiki ensimmäisen valmennuspestin Ruotsissa. Olen valmentanut naisten joukkuetta Kapossa, Riennossa, HNMKY:ssä, Sykissä ja Keravalla plus kolme kertaa Ruotsin pääsarjassa ja kerran Tanskassa divarissa. Honkaan pääsin kerran kakkosvalmentajaksi yhden kesän ajaksi.
Maajoukkuetasolla olen päävalmentajana ollut kaikissa tyttöjen maajoukkueissa plus naisten mj:ssa. Apuvalmentajana olen ollut opissa Eero Saarisella (EM-kisat), Timo Niemisellä (EM-karsinta), Mervi Nurmella (EM-karsinta) ja Antti Koskelaisella (B-EM kisat) tyttöjen puolella. Pohjoismaiden mestaruus on A-poikien PM-kisoista (staffissa) ja myös ikäluokkamaajoukkuekokemusta on poikapuolelta niukasti.
Olen ollut korisliitossa päätoimisena työntekijänä ja pari vuotta Märskyssä aamuvalmennuksessa. Monien harmiksi olen myös ollut tuomarina vaihtelevasti valmennuksien välissä. Vihelsin aikanaan naisten SM-sarjaa ja miesten divaria. Kiersin monta vuotta tuomarina naisten Baltian liigaa Pantteiden mukana. Arvo-otteluista isoin on naisten maaottelu Ruotsi – Saksa Tallinnassa.
Ikimuistoisin tapahtuma
Niitä on monta. Saamani oppi kaikilta valmentajilta – vieläkin joka harjoitus (oma tai nähty) antaa uutta. Niissä B-tyttöjen kisoissa Seija Leino (korkeudessa 183) heitti lay-upin (silloin set-up) ohi – Espanja kuittasi nopealla meidän päätyyn, mutta sisuuntunut Seija juoksi nopean kiinni ja plokkasi heidän lay-uppinsa! Namikan naisten kanssa oli juuri saatu harjoittelu alkuun ja Suomi-sarjan joukkueena kohdattiin voittamaton SM-sarjajoukkue Sampo (Lahdesta) Suomen Cupin finaalissa ja voitettiin huikean taistelun jälkeen!
Pelaajat, jotka ovat kiittäneet saamastaan valmennuksesta ovat hieno kannuste. Pelaajan pyrkimys hakea parasta itsestään on ihan huippua. B-tyttöjen maajoukkueesta 7–8 pelaajaa pelasi sittemmin naisten maajoukkueessa.
Vertaa nykyistä toimintaa aiempaan
Ammattivalmennus on valtava ero. Ennen valmentaja teetti harjoituksissa asioita, joita hänelle oli opetettu. Ominaisuusharjoittelun kehittyminen – ennen juostiin paljon ja tehtiin puntteja ja loikittiin. Toisaalta ’vanhaan hyvään aikaan’ lapset liikkuivat monipuolisemmin luonnostaan ja oli paljon lajeja, joissa oltiin mukana. Kaikista teknisistä laitteista näkee valtavasti korista, temppuja, fyysisen harjoittelun kikkoja jne. Ennen sai mennä katsomaan livepeliä nähdäkseen miltä peli näyttää.
Olosuhteet ovat kehittyneet käsittämättömän paljon samoin kuin kaikki harjoittelua tukevat välineet. Peli on muuttunut moneen kertaan. Onko taktinen ymmärrys parempaa kuin dinosaurusten aikaan? Löydetäänkö harjoittelussa olennaiset asiat? Ymmärretäänkö pelaajan upeus ihmisenä? Uskalletaanko valmennuksessa hakea oma tyyli? Onko seuraylpeys – ilo kuulumisesta tähän yhteisöön – tallella? Olemmeko kiitollisia saamastamme, annammeko takaisin? Toimiiko ystävällisyys ja hymy yhä?